Luonnonarvot

Perakülan ranta

Perakülasta pohjoiseen sijaitseva kaunis hiekkaranta muistuttaa ulkonäöltään hieman valtameren rannikkoa: se on suora leveä hiekkaranta, jolle tuulisina päivinä vierivät isot ja rajut vaahtopääaallot. Rannassa on lukuisia dyynejä. Rannikon mäntymetsissä olevat maisemamuodot ovat kasautuneet meren vaikutuksesta, lisäksi löytyy korkeita dyynivalleja myös rannassa.
Perakülan rannan hiekka „laulaa“. Jos astut kuivan ilman aikana paljain jaloin rannan hiekalle, niin voit kuulla ja myöskin tuntea jalkapohjan alla kitinää ja narinaa – hiekanjyvien hankaaminen toisiaan vastaan aiheuttaa äänen. Samaa „laulua“ voi rannalla kuulla myös tuulisen sään aikana, kun tuuli pyörittelee rantahiekkaa.
Sitä „laulavaa hiekkaa“ on mahdollisuus tutkia mikroskoopissa lähellä olevassa RMK:n Nõvan luontokeskuksessa.

Alliklepan ranta

Alliklepan kylän lähellä on merenranta, jota ei peitä hiekka vaan pieni sepeli. Vesi on rannassa matala ja siellä on runsaasti kiviä. Kivinen merenranta on useiden merilintujen suosikkipaikka. Koska alueen yli kulkee lintujen Euroopan maanosan muuttoreitti, niin syksyisin ja keväisin laskeutuvat rannalle lukuisat muuttolintuparvet ja muuten hiljaisesta ja idyllisestä merenrannasta tulee yhtäkkiä erittäin meluisa lintualue.

Rummun järvi

Rummussa entisen Murrun vankilan lähellä on hyvin kirkasvesinen järvi. Itse asiassa on Rummun järvi muodostunut entiseen soralouhokseen virranneesta vedestä eli järvi on syntynyt ihmisten toiminnan seurauksena. Soralouhoksessa työskentelivät pääosin Murrun vankilan asukkaat. Kun kaivos 1990-luvun alussa suljettiin, alkoi pohja- ja pintavesi kokoontua louhokseen ja se täyttyi nopeasti vedellä. Sen tuloksena jäivät veden alle useammat kaivoksessa käytetyt koneet, muutamat rakennukset ja jonkin verran myös kaivoksen alueelle kasvanutta metsää. Koska louhosjärven vesi on hyvin kirkas ja järven pohjassa on kiinnostavia kohteita, on Rummun järvestä tullut kansainvälisesti tunnettu sukelluspaikka.

Kivastikun kivikylvöt

Kivastikun metsästä löytyy mystisiä kivivalleja, ikään kuin olisi joku yrittänyt rakentaa talon ympäri kiviaitaa, mutta hänen ei ole onnistunut seurata suoraa viivaa – kivivallit ovat mutkittelevia, muutamassa paikassa ovat kivet kasaantuneet porrasmaisesti. Kyseessä ovat kuitenkin vanhat rantamuodostumat, jotka ovat muodostuneet viimeisen jääkauden jälkeen, kun Itämeri vähitellen väistyi sekä maa nousi merestä. Siinä paikassa pysähtyi merenranta hieman pitempään ja kasasi rantavallin, joka nykyisin on peittynyt syvälle metsään.

Saulan sinilähteet

Saulan sinilähteitä tunnetaan jo kaukaisesta ajasta asti pyhäpaikkana, koska kerrotaan, että Sinilähteen vesi parantaa sairaita, jotka peseytyvät sen vedellä. Ennen kuin lähteestä otetaan vettä, täytyy heittää lähteeseen rahaa.
Itse asiassa alueella on kolme lähdettä, joiden vesi on erivärinen: Sinilähteen vesi on vihreänsininen, Mustalähteen vesi on ruskeanmustaa ja Valkolähteen vesi on harmaanvalkoinen. Veden värin aiheuttaa lähteenpohjan värisävy sekä valon heijastuminen kirkkaan vesikerroksen läpi lähteen pohjassa olevilta kelluvilta hiekkaosilta.
Saulan sinilähdettä on käytetty uhrilähteenä – uhriantimia vietiin luonnonhengille, jotta terveys pysyisi hyvänä ja elämä olisi onnellista. Mitä antimia niinä kaukaisina aikoina vietiin, ei tiedetä, mutta myöhempinä vuosina uhrattiin enimmäkseen rahaa.
Sinilähteen vedellä uskottiin olevan parantava vaikutus, mutta vain siinä tapauksessa, että siihen olisi ennen heitetty rahaa. Tarinat kertovat, että jos joku käyttää lähteen vettä ilman siihen uhraamatta, niin Sinilähteen Tölp (lähteiden haltija) tulee myöhemmin kotiin vaatimaan velan maksamista. Kerrotaan myös, että saman paikan lähellä Saulan vanhan sillan luona nähtiin ennen vanhaan toistakin vedenhaltijaa – vedenneitoa, jolla olivat pitkät kullanväriset hiukset.

Oandun luonnonmetsä

Oandun metsä on monin tavoin malliesimerkki Viron metsistä ja metsätaloudesta.

Vasaristin vesiputous

Vasaristin putous on yksi Viron kauniimpia pieniä putouksia, oikeastaan kaskadi, joka on runsasvesinen vain keväällä tai syksyllä suurien sademäärien aikana. Putouksen luona ja siitä ylävirtaan ovat pienen karstimaan – Valgejoen maanalaisen joen – nousulähteet. Vasaristilla saavuttaa Valgejoen laakso maksimisyvyyden (noin 35 m) ja leveyden (noin 600 m). Laakson syvyyden ja leveyden nopea lisääntymisen aiheuttaa Valgejoen syöksy kanjonista törmän lahteen, joka on täynnä mannerjään sulamisen yhteydessä muodostuneita murenevia hiekkoja ja savia. Koska joen huuhtelemat kivilajit ovat eri kovuudella, voi Valgejoki toimia vapaasti virtausmäärien ja -nopeuksien mukaisesti. Tuloksena on muodostunut korkearinteinen laakso, joka on ehdottomasti geologisesti yksi mielenkiintoisimpia Virossa. Samanlaisia pieniä putouksia on muuallakin Pohjois-Viron kalkkikivirannikolla.

Virun suo

Virun suo on epäilemättä yksi Viron tunnetuimpia soita. Se on maalauksellinen suoalue, joka on ikään kuin suon malliesimerkki, jossa voidaan tavata kaikkia suolle luonteenomaisia tunnuksia. Siinä on paksu turvekerros, niukkalajinen kasvillisuus, hetteet ja rimmikot. (märät tilapäisesti vedellä täyttyvät kuopat). Virun suohon on asiasta kiinnostuneiden henkilöiden helppo tutustua. Se sijaitsee suuren valtatien läheisyydessä ja suon halki kulkee lautapolku.

Paukjärvi

Paukjärvi on epäilemättä yksi puhtaimpia järviä Virossa. Järven vettä voi jopa puhdistamatta juoda, ilman että tarvitsisi pelätä ripulia tai muita terveyshaittoja. Paukjärvi on lähdesyöttöinen. Järveen tulee vesi järven pohjassa olevista lähteistä, jotka saavat vetensä ympäröivistä suokokonaisuuksista, jossa vesi on perusteellisesti suodatettu.
Paukjärven vesi on myös hyvin kirkas ja läpinäkyvä jopa 6 metriin saakka.
Nimensä on järvi saanut ilmeisesti johtuen järvenpinnan erityisestä akustiikasta – jos taputellaan käsiä vedenpinnan lähellä, niin se kuulostaa pamauksena koko järvellä ja kaikuu useita kertoja takaisin, koska järveä ympäröivät korkeat harjut, jotka toimivat ääntä heijastavina seininä.

Jussin nummi

Jussi nummi on ainutlaatuinen yhdistelmä Virossa – tyhjä kanervanummi, joka ulkonäöltään muistuttaa hyvin paljon Skotlannin ylämaan nummia tai Lapin tundraa.
Itse asiassa on Jussin nummi ihmisen toiminnan aiheuttama. Vuonna 1953 perustettiin siihen neuvostoarmeijan tykistön ampumakenttä. Harjoituksien tuloksena syttyivät metsät Jussin järvien ympärillä monta kertaa ja paloivat maan tasalle. Paloi myös maaperän kerros ja kanervaa korkeammat kasvit eivät enää viihtyneet alueella. Myös kuivana kanervanummena on alue monta kertaa palanut. Neuvostoarmeijan tykistön toiminnasta kertovat myös nummella olevat ammuksin ja pommien aiheuttamat jäljet sekä niiden sirpaleet.
Koska viimeisen parikymmenen vuoden aikana ei ole Jussin nummella tulipaloja ollut, niin puut ja pensaat alkavat pikkuhiljaa taas kasvaa – kummallisella tavalla juuri alueen harjoituskenttänä käyttäminen esti nummen umpeen kasvamisen ja metsittymisen.

Kauksin ranta

Lähes koko Peipsijärven pohjoisrannikon pituudelta levittäytyy kaunis kultainen hiekkaranta mahtavien rantamäntyjen suojassa. Järven etelänpuoleiset rannat ovat täysin toisenlaisia eli soisia ja ruohon peittämiä. Ainoat paikat, jossa hiekkarantaa vielä voi tavata on Kallasten lähellä.
Peipsijärven pohjoisrannikko on aina ollut suosittu lomailualue ja se on myös yksi Viron pisimmistä yhtäjaksoisista hiekkarannoista – rantakaistaleen pituus idästä länteen on jopa 40 kilometriä.
Peipsijärven pohjoisrannikko houkuttaa lomanviettäjiä jatkuvasti. Sen erittäin kaunis ja leveä hiekkaranta ja rantamäntymetsä luovat miellyttävän lomaympäristön, lisäksi lämpenee järven vesi uimakelpoiseksi aikaisemmin kuin merenrannassa. Sen ansiosta on hiekkaranta kauniiden kesäpäivien aikana yhtä täynnä lomaväkeä kuin maailmankuuluisat rannat Miamissa tai Rio de Janeirossa.

Agusalun hiekkaharjut

Hiekkaharjut, joita Virossa tunnetaan nimellä kriivat, ovat todellisuudessa muinaisten hiekkadyynien harjat, lähes samanlaiset muodostumat kuin Saharan aavikon dyynien harjat, kuitenkin huomattavan pienemmät. Agusalun metsissä Itä-Virumaalla on useita soiden ja nevojen välillä kulkevia kapeita hiekkakaistaleita, joita pitkin voivat liikkua sekä ihmiset että villieläimet.
Hiekkaharjujen syntytarina on edelleen epäselvä – ne ovat kaukana sisämaalla olevat hiekkamuodostumat, kun muualla Virossa ovat hiekkadyynit rannikkoalueilla. Todennäköisesti on kyseessä Peipsijärven perääntymisen seurauksena syntyneet rantamuodostumat, mutta arvataan myöskin, että ne ovat jääkauden jälkeisessä kylmyysaavikossa tuulen toimesta muodostuneet mannerdyynit.

Valasten vesiputous

Valastessa on Viron korkein putous – 30,6 metriä korkea Valasten putous. Jyrkänteen reunalta alas syöksyvä putous tarjoaa erittäin kauniin näkymän juuri keväällä tulvien aikana. Toisaalta kuivina kesinä voi vesi Valasten purosta kokonaan hävitä.
Upeita „linnoja“ rakentaa vesi Valasten putouksen ympäri talvisin – vesiroiskeista muodostuu alas syöksyvän veden ympärille mahtavia pylväsrakenteita, hienosti veistettyjä koristeita sekä kummallisia veistoksia, joiden valmistajana on ollut lujakätinen, mutta vähän erityisellä lähestymistavalla toimiva kuvanveistäjä.
Valasten puro on osittain ihmisen aiheuttama. 1800-luvun lopussa syvennettiin jyrkänteen reunalta alas virtavaa puroa, jotta kalkkirannikon pellot tulisivat jonkin verran kuivimmiksi.

Pohjois-Viron kalkkikivirannikko

Baltian klintti (muinainen kalkkikivestä muodostunut kalliotörmä Itämerellä) saavuttaa suurimman korkeutensa juuri Itä-Virumaalla, Sakan, Ontikan ja Valasten välisellä lähes 21 km jaksolla. Sillä alueella on jyrkänne käytännössä katkeamaton ja sen suurin korkeus on juuri Ontikalla, jossa jyrkänteen vapaa korkeus on jopa 56 metriä.
Kallioseinästä paljastuvat kivet ovat ikivanhoja – ylempänä näkyvät kalkkikivet ovat noin
450 miljoonaa vuotta vanhoja, alempana olevat hiekkakivet ja sinisavet jopa 570 miljoonaa vuotta.

Neerutin vuoret ja harjut

Neerutissa Pandiveren ylängön länsipuolella sijaitsevat Viron edustavimmat harjumuodostumat. Harjuilla ja kumpareilla kasvaa runsaslajinen lehtometsä ja painanteihin on muodostunut monta pientä järveä. Useimpien kumpujen ja harjujen suhteellinen korkeus on vain 25-30 metriä, mutta korkeus merenpinnasta on huomattavasti suurempi, eli korkein kohta on jopa 128 metriä.
Alueen kummallinen maisema on synnyttänyt useita legendoja. Uskotaan, että paikka on saanut nimensä kansalliseepoksen sankarin Kalevipoegin tarinoiden mukaan. Helvetin koirat olivat surmanneet Kalevipoegin hevosen ja repinyt sen palasiksi. Hevosen munuaisista (viroksi neerud) jäivät maahan syvät kuopat, johon myöhemmin olivat syntyneet järvet.
Kuten useimmat Viron maaperämuodot, ovat myös Neerutin harjut muodostuneet viimeisen jääkauden jälkeen 12 500 vuotta sitten, kun Pohjois-Viron suurin jäätikön kulumisalue, Pandiveren ylänkö vapautui jääpeitteestä. Jäätikön virtauksiin kasaantui jäistä ulos sulavia sedimenttejä, joista lopuksi muodostuivatkin monille Viron paikoille luonteenomaiset harjut ja selänteet.

Ähijärvi

Ähijärvi sijaitsee Viron eteläisimmän kansallispuiston eli Karulan kansallispuiston sydämessä. Karula on Viron pienin ja kukkuloisin kansallispuisto, koska siihen kuuluu valtaosa Karulan ylängön alueesta.
Samoin löytyy kukkuloita 181,2 ha kokoisen Ähijärven vierestä – idässä Suurmägi, lännessä Tammemägi ja etelämpänä alkavat metsäiset hietikot. Pääosin koillisessa ja idässä on peltoja, muualla pääosin metsä- ja niittymaita. Järven eteläpuoleinen alue on soinen ja rantaviivaa on varsin vaikea määritellä, koska vedenpinta muuttuu sujuvasti lettoalueeksi ja rantaviivan muoto muuttuu vuosi vuodelta.
Järven nimen syntyhistoria ei ole aivan selvä, mutta todennäköisesti johtuu nimi siitä, että aikoja sitten oli järvessä ollut runsaasti rapuja (viroksi vähk) ja siitä on tullut nimitys Vähijärv eli rapujärvi.

Härman muuri ja Piusajoen muinaislaakso

Piusajoen varrella kohoavat luonnon muokkaamat kallioseinät, jotka kirkkaanvärisinä vangitsevat katseita kaikkina vuodenaikoina. Piusajoki on vuosituhansien aikana uurtanut hiekkakiviin lähes 20 metriä syvän kanjonin, jonka seinämät ovatkin joen varrella näkyvissä: kirkkaan keltaiset, himmeästi kellertävät, oranssit, vihertävät ja harmahtavat kallioseinät, jonka yläpuolella kasvaa tummanvihreä ikivihreä metsä.
Härmalla on kaksi muuria. Härman alin muuri eli Kõlgusniidun muuri on joenmutkaa ympäröivä 21 m korkea hiekkakiviseinä ja sen vastapäätä on nuotiopaikka, josta muuri on havaittavissa koko komeudessaan. Noin 300 metriä ylävirtaan on toinen Härman Mäemine eli ylin muuri. Se on punertavampi hiekkakivimuuri, joka on Viron mahtavin hiekkakiven paljastuma: muurin suurin korkeus on 43 metriä ja se reunustaa jokea lähes
150 metrin pituudelta.

Iso Munamäki

Iso tai Suuri Munamäki on Viron korkein huippu. Itse asiassa on kyseessä melko matala, vain 318 metriä korkea moreenikumpu. „Kunnon“ vuoria Virosta ei löydy, mutta silti voimme ylpeillä Baltian maiden korkeimmalla huipulla. Ison Munamäen huipussa on katselutorni, josta kirkkaalla säällä näkyy kolme maata – Viro, Latvia ja Venäjä. Tietysti ei ole kuitenkin kyseessä vuori sen klassisessa merkityksessä. Kaikki Etelä-Viron vuoristot ja niiden korkeimmat kukkulat ovat muodostuneet viimeisen jääkauden jälkeen, kun jääkilvestä suli ulos kiviä, soraa ja hiekkaa.

Tinaliivan hietikko

Kuvittele, että kuljet syvässä, tiheässä ja hämärässä metsässä ja äkkiä on edessäsi täysin laakea ja avara hiekka-alue – se onkin Tinaliivan hietikko. Koska alueella on useita isompia ja pienempiä hietikkoja, niin kutsutaan sitä myös Setumaan Saharaksi, vaikka virallisesti on paikan nimi Mustjoen maisemansuojelualue.
Tinaliivan aluetta käytettiin 1920-1930-luvulla sotilasharjoituksien ammuntakenttänä.
Viron puolustusvoimat alkoivat sitä paikkaa käyttää harjoituksiin alkaen vuodesta 1923. Koska harjoituskenttiä oli puolustusvoimilla vähän, käyttivät Petserin kenttää ahkerasti kaikki Viron joukko-osastot. Puolustusvoimien koulutuksessa kiinnitettiin erityistä huomiota eri armeijayksikköjen yhteistyöhön. Ammuntakentällä suorittivat yhteisiä harjoituksia sekä ratsu- ja jalkaväki että tykistö. Koska rautatie oli lähellä, oli myös Petserin aseman läheisyydessä olleiden panssarijunien mahdollisuus osallistua taisteluammuntaan.

Meenikunnon suo

Põlvamaan eteläosassa sijaitsee yksi Etelä-Viron vaikuttavimpia ja laajimpia suoalueita eli Meenikunnon suokokonaisuus. Eläimistö ja linnusto on Meenikunnon suossa runsas. Hyvän onnen sattuessa voi siellä nähdä metsoja, kettuja, susia, hirviä tai vähintään niiden toiminnan jälkiä. Meenikunnon suossa ovat edustettu lähes kaikki suoalueille luonteenomaiset kokonaisuudet ja ilmiöt.
Suonurkan yli kulkee vaellusreitti – yksi Viron pisimpiä lautapolkuja, jonka molemmassa päässä on RMK:n metsämökkiä (toinen maksutta käytettävä, toinen varattava) sekä etelänpuoleisessa osassa sijaitsee katselutorni. Suosta koilliseen on kaksi pientä järveä: Nohipalo Mustajärvi ning Nohipalo Valkojärvi. Muihin Viron järviin verraten on Mustajärven vesi yksi ruskeansävyisimmistä ja Valkojärven vesi yksi kirkkaimmista.

Taevaskodat

Ahjajoen varrella sijatseee kaksi mahtavaa korkeaa hiekkakivijyrkännettä – Iso Taevaskoda ja Pieni Taevaskoda. Taevaskodiksi kutsuttiinkin paikkoja, jossa yhden „seinän“ muodostaa iso hiekkakivipaljastuma ja toisen metsä ja kattona on taivas. Iso Taevaskoda on kaunis luonnon soittolava, jonka muodostavat 24 m korkea hiekkakiviseinä ja alempana oleva laaja nurmikko. Pieni Taevaskoda sijaitsee Ison Taevaskodan luota ylävirtaan ja siellä on hiekkakivijyrkänteen korkeus 19 metriä.
Hiekkakiviseinään ovat lähteet uurtaneet kaksi luolaa, joita kutsutaan Neitsytlähteen ja Äidinlähteen luoliksi. Viimeisenä mainitusta lähteestä virtaa Ahjajokeen 4–4,5 litraa vettä sekunnissa, veden lämpötila on ympäri vuoden samanlainen, eli 6°C. Kesäkuun 27. päivänä vuonna 2013 sortui luolan suuaukko luonnonvoimien toimesta. Vuoden 2014 kesäksi poisti lähteen vesi suuren osan luolansuun edessä olleesta hiekasta ja luola on taas osittain näkyvissä.

Võlingin sinilähteet

Vähän kauempana vaellusreitistä eli lähes kilometrin etäisyydellä siitä ja metsän suojassa ovat Viron kauniimmat lähteet – Vilbasten lähteet Võlingijoessa.
Tunnetuin ja kaunein niistä lähteistä on Joenpohjan sinilähde. Joen pohjassa energisesti kiehuvan ison lähteen vesi näyttää kirkkaansiniseltä. Lähteelle antavat värin savi- ja kalkkipitoiset pienet saosteet.

Riianlahden ranta

Riianlahden vieressä sijaitsevat Viron kauniimmat ja laajimmat hiekkarannat.

Laiksaaren metsä

Pärnumaalla Laiksaaressa sijaitseva pieni metsäalue edustaa melko harvinaista metsäkokonaisuutta – tulvametsää. Kesäaikana pieni ja romanttinen Rannametsin joki täyttyy kevään tulvien aikana vedellä ja upottaa laajan metsäalueen. Tulvametsien maanperä on hedelmällinen ja sen ansiosta on aluskasvillisuus erittäin rehevä ja monipuolinen, mutta puurintama on melko harva, koska monet puulajit eivät siedä toistuvaa tulvavettä. Hedelmällinen maaperä on syynä siihen, että jokien varrella sijaitsevat luhdat ja tulvamaat ovat suosittuja peltomaita ja useammat entiset tulvametsät ovat nykyisin käytössä peltoina.

Hüpassaaren suo

Hüpassaaren suo on ison Kuresoon suokokonaisuuden osa. Kuresoon kohdalla on kyse Viron suurimmasta yhteisestä suokokonaisuudesta ja se on myös koko Euroopan (saattaa olla jopa maailman) korkein neva, koska suon rinne ulottuu 8-9 metriä ympäröivän maanpinnan yli. Suon reunassa on rinne huomattavissa ja suoalueelle kulkeminen on ikään kuin kummulle nouseminen. Olemukseltaan on suo jättimäinen ”pesusieni”, joka imee ja pitää sisällään yhä enemmän vettä ja jonka keskiosa nousee yhä korkeammaksi. Vanhat nevat saattavat näyttää ikään kuin ympäröivästä maastosta korkeammat kummut.

Loosalun suojärvi

Viron soissa on lukuisia suonsilmäkkeitä ja suojärviä. Loosalun suon keskellä on 35,2 ha kokoinen Loosalun järvi, joka on pinta-alaltaan Viron suurin suojärvi. Useimmat suot ovatkin muodostuneet muinaisten järvien umpeen kasvamisen tuloksena ja samalla tavalla on syntynyt myös Loosalun suo. Nykyinen suojärvi onkin seudulla sijainneen ison järven viimeinen jäänne. Järven umpeen kasvaminen jatkuu ja joka vuosi nielee rahkasammale taas pienen osan järvestä. Todennäköisesti on muutaman sadan vuoden kuluttua järvestä jäljellä vain pienehkö suonsilmäke.

Paunkülan tekojärvi

Paunkülan tekojärvi on padottu järviallas. Se perustettiin vuonna 1960 Piritajoen yläjuoksulle Tallinnan kaupungin raakavesialtaaksi. Paunkülan tekojärvestä läpi virtava Piritajoki on kanavan kautta yhdistetty Ülemistejärveen, joka onkin Tallinnan tärkein vesisäilö. Järven patoamisen tuloksena peitti järviallas kolme entistä järveä: Tudren, Pienen Seapillin ja Ison Seapillin. Vuosina 1975/76 suurennettiin järviallasta vieläkin. Piritajoen uoma järvineen muodostaa lähes kahdeskymmenesosan tekojärven pinta-alasta.

Kasarijoen luhdat

Lähes 4000 hehtaarin kokoinen Kasarin luhta kuuluu Euroopan suurimpiin säilyneisiin avoluhtiin. Suojeltava luhtaosa on noin 14 km pitkä ja paikoin noin 7 km leveä. Kasarin luhta on ollut perinteinen niittymaa, samoin on sitä käytetty laiduntamiseen. Maaperä on vuosittaisten tulvien ansiosta hyvin ravinteikas. Kasarin luhdan säilyminen riippuu suoraan ihmisen toiminnasta. Jos niittyjä ei niitetä, vesoittuvat alueet väistämättömästi. Hoidettu avoluhta on hyvin tärkeä ruisrääkän, luhtahuitin ja heinäkurpan pesimisalue, kahlaajalinnuista pesivät siinä töyhtöhyyppä, kuovi, taivaanvuohi, mustapyrstökuiri ym. Kesäisin kokoontuvat luhtiin hirvet ja metsäkauriit sekä sulkivat kurjet, usein voi puussa istumassa nähdä myös merikotkaa. Paras näköala alueelle avautuu Kloostrin katselutornista Kasarijoen vasemmalta rannalta.

Märjamaan karstijärvet

Pienet karstijärvet, muodostuvat ja häviävät vesitilanteen mukaan. Märjamaa, joka on melko kuiva alue, muuttuu märkinä kausina, esimerkiksi kevään tulvan aikana todella märäksi – monessa paikassa Märjamaan lähellä ilmestyvät maanpinnalle pienet järvet, jotka tulvan päättyessä häviävät.
Syynä on se, että Märjamaa sijaitsee karstialueella. Karstimaa on maisemamuoto, jossa maanpinnassa olevien kalkkikivihalkeamien läpi virtava vesi muodostaa väliaikaisia altaita, monimutkaisia lähdejärjestelmiä, maanalaisia jokia ja muita samanlaisia ilmiöitä. Koska Pohjois-Virossa on kalkkikivikerrostuma lähellä maanpintaa, ovat karsti-ilmiöt melko yleisiä.

Kõnnun ja Rabiveren suot

Kõnnun ja Rabiveren suot sijaitsevat vierekkäin, Kõnnu etelämpänä sekä Rabiveren suo pohjoisempana. Suot ovat melko korkeita ja niissä on lukuisia suonsilmäkkeitä ja suot sijaitsevat kalkkikivitasankojen ympäröimissä alanteissa. Turvekerroksen paksuus on 5-8 m ja koko kerrospaksuus 10-15 m. Suon pinta nousee kaakkoissuuntaa kohtia. Koko aluetta luonnehtii Länsi-Virolle ominainen tasanko ja jyrkkä suorinne.
Vuonna 1936 löydettiin suosta 1600-luvulla haudattu muumioitunut naisen ruumis, jonka luota löytyneet neulotut esineet tiedetään olevan Viron vanhimpia. Kansansuusta on löytöön liittyen kirjattu ylös legenda orvosta nimellä Truta ja hänen surullisesta kohtalostaan.

Paunkülan vuoret

Paunkülan tekojärvestä luoteeseen sijaitsee jakautunut harjualue nimellä Paunkülan vuoret. Muutamat harjut jäivät Paunkülan tekojärven alueelle ja niistä muodostuivat tekojärven saaret, samalla kun Tallinnan ja Tarton valtatien länsipuolella olevat alueet säilyivät kuivina ja ovat nykypäivään saakka samanlaisia kuin ennen. Taaskin ovat kyseessä jääkauden jälkeen muodostuneet maisemamuodot, joiden välillä sijaitsevat pienet suopalstat ja pikkujärvet. Paunkülan vuorissa on monta vaellusreittiä, joiden kokopituus on noin 14 kilometriä.